Harrastusten haalija

Kun olin pieni, mun nukkeleikeissä nuket harrasti tosi paljon. Ne kävi baletissa ja viulutunneilla, harratuksia oli vähän joka päiväksi. Liittyikö ehkä tähän vai siihen, että tajusin joskus 10-vuotiaana ettei minusta enää voisi tulla jääprinsessaa koska olin aivan ikäloppu; on mun lapsi harrastanut kaikenlaista. Lapsi, mikä mahtava tapa toteuttaa omat lapsuudenhaaveet!

Lapseni, Luke, aloitti harrastamisensa rokkimuskarissa noin puolen vuoden iässä. Eihän lapsesta huippumuusikkoa tule, jos ei ajoissa aloita! Tavallinen ”kantele-muskari” minua ei puhutellut, vaan juuri rokkimuskariin oli päästävä. Lopun kaiken rokkimuskari ei liene kovin erilaista kuin tavallinenkaan: soittimina vain toimii bändisoittimet ja tuttuihin lastenlauluihin oli valittu rokimmat sanat. Saatoin kyllä vähän tuntea itseni tyhmäksi hyvin isolla ikäskaalalla olevassa ryhmässä lapsen kanssa, joka hädintuskin istui. Kun leikeissä matkittiin eri eläimiä liikkuen ja äännellen, meinasin tikahtua: tää lapsi ei edes konttaa. 

Rokkimuskarissa jatkettiin ehkä 1,5 vuotta, lopulta saimme sen naapurikaupungista omalle saarelle. Pian minun oli kuitenkin myönnettävä, että kun lapsen mielenkiinto on lähinnä maidonjuonnissa ja luokasta uloskarkaamisessa, on parempi lopettaa. Hän ei koskaan ole ollut erityisen innostunut musiikkihommista, joka minua on harmittanut kovasti. 

Kokeilimme myös konservatorion musiikkileikkikoulua, jossa lässyttäen puhuva täti pelkäsi koko ajan, että lapset kaatuu heiluteltaviin huiveihin ja toivoi, että parivuotiaat kävelevät jonossa pitkin salia. Kokemus oli osaltani pelkästään ahdistava, tunsin lapseni olevan täydellinen häirikkö. 

Luken ollessa noin vuoden ikäinen kävimme taaperosirkuksessa. Itse olin tulloin vielä kotona. Taaperosirkus oli kivaa. Itselläni on sirkustaustaa, joten toki itsekin olin elementissäni siellä. Sirkuksessa haastettiin vanhempiakin esimerkiksi jonglöörauksen opetteluun, kun lapset touhusivat omiaan. Minun oloani helpotti kovasti, kun lapset saivat välillä touhuta omiaan. Siellä ymmärrettiin hyvin minkälainen on pieni lapsi: keskittymiskyvytön hamsteri. Kun palasin töihin, täytyi sirkus jättää kyseisen järjestäjän osalta pois ohjelmasta, koska aikatauluja ei saatu sopimaan yhteen. 

Kotisaarella oli toinen sirkuskoulu ja siellä tunteja. Olin itse käynyt siellä aikuistunneilla ja ne eivät täysin vakuuttaneet minua. Olin myös kuullut vähän heikkoa palautetta lapsiryhmistä, mutta lyhyt etäisyys kotoa vei meidät paikalle. Tunnit todella olivat täysi katastrofi. Lapsia oli aivan liikaa ja kaikilla vanhempi tietysti mukana. Ohjaajien tehtävänä oli lähinnä antaa pitkällisiä esityksiä siitä, mitä ja miten pitäisi jumpata. Sen jälkeen he eivät juuri osallistuneet tapahtumien kulkuun. Oli todella turhauttavaa pitää lasta aisoissa sen aikaa, kun ohjaaja piti sooloesitystään traptesilla roikkuen ja sen jälkeen taas olla silmät selässäkin kun lapsia (ja aikuisia) oli joka puolella. Vaikka minä olen perhemme ”sirkuspelle”, ilmoitin, etten pysty menemään sinne. Mies kuitenkin jatkoi vielä seuraavan kauden, jonka loppupuolella Lukekin alkoi vastustaa paikalle menoa. Sittemmin Luke kuitenkin ohikulkiessamme muistaa aina kiljahtaa iloisena: "mun sirkusjumppa on tuolla!" Lapset...

Keväällä Luke aloitti pienten lasten jalkapallossa. Siitä hän oli aiheena melko kiinnostunut, muttei pitänyt lainkaan siitä, että treeneissä oli aina hippaa. Hippana oli kiva itse olla, mutta itse hän ei halunnut olla kiinniotettava. Melko paljon hän myös tukeutui minuun tai isäänsä, kumpi nyt paikalla sitten sattui olemaankin. Toisinaan oli enemmän mukana leikeissä, toisinaan vähemmän. Jalkapallon viimeinen kerta oli viikko sitten ja päätimme jättää harrastuksen toistaiseksi, Luken on ehkä syytä vielä kasvaa hieman.

Kun tässä itse kirjoitan ja luen tätä alle nelivuotiaan lapsen harrastushistoriaa, tunnen itseni hieman hölmöksi. Alle kouluikäinen ei kai tarvitse paljon kenenkään mielestä harrastuksia ja minun lapsellani niitä on ollut jo puolen tusinaa. Tuntuu, että kaikissa on myös käyty ihan hyvän aikaa, mutta ei sekään taida pitää paikkaansa kun näitä aikajanalle sijoittelee. Kotiäiteilleissä harrastukset on hieman tuoneet rytmiä ja tekemistä päiviin, mutta huomioiden etten oikein pidä lapsista, on harrastukset olleet minulle lähinnä kärsimystä.

Tälle kaudelle Luke itse alkoi puhua muskarista. Päiväkodissa lauletaan ja leikitään sen verran, että on kai sitten innostunut. Rokkimuskarista mulle jäi lopulta vähän huono fiilis, ei vähiten sen osalta, miten epäammattimaisia sähköposteja rokkimuskarin rehtori välillä lähetteli. Ruoholahdessa olevaan konservatorioon en enää halua palata lässytyskokemuksen jälkeen ja oman saaren pari tarjoajaa myivät eioota. Cantores Minoreksen muskariin olisi mahtunut, mutta ehkä se olisi hieman erikoinen paikka kirkkoonkuulumattomille?

Olin itse pyöritellyt ajatusta parkourista, koska "parkour-akatemian" toimipiste avattiin ihan meidän lähelle. Parinsadan hinta hidasti ilmoittautumista ja varmasti myös nämä lukuisat enimmäkseen hankalat kokemukset harrastamisesta lapsemme kanssa. Sopivasti näin kuitenkin tarjolla olevan näytetunnin, jonne sitten Luken kanssa menimme paikalle.

Joko laji on Lukelle ihan nappi tai sitten aika vain oli kypsä. Luke on ollut todella kiinni minussa viimeiset kuukaudet ja nytkin homma alkoi roikkumalla minussa kiinni. Sain kuitenkin peukkumetodillani (peukku ja hymy aina kun lapsi kääntyy hakemaan turvaa minusta) välimatkan jopa useamman metrin mittaiseksi. Lopulta istuskeli salin reunalla ja nieleskelin kyyneleitä. Ei Luke ehkä olekaan toivoton, en mä ehkä olekaan pilannut sitä vähän löyhällä kasvatuksellani. Luke kuunteli, teki, odotti, jonotti. Olin niin iloinen ja helpottunut.

Opettajat olivat hyviä. Ohjeet eivät olleet monipolvisia tai pitkiä. Tekeminen oli ohjattua, muttei sellaista, että jos jokin meni pieleen, koko homma olisi kaatunut. Noin 15 lapsen ryhmää myös jaettiin välillä kahtia niin, että toiset aloittivat temppuradan eri kohdasta, ettei tulisi odotusta yli hamsterikestävyyden. Tekeminen muutoinkin oli mielekästä Lukelle. Ei hippaa!

Kotiin tultuamme laitoin ilmoittautumisen menemään ja heti viikonloppuna oli uusi kerta edessä. Luke lähti innokkaana jumppaan. Ohjaajina tässä varsinaisessa ryhmässä oli kaksi miestä (joista toinen tosin sijainen), jotka ykskantaan ilmoittivat, että vanhemmat aulaan odottamaan. Jos on ihan pakko, niin verhojen reunalla sai vähän vilkutella. Hetken vilkuttelin, mutta sitten poistuin näkymättömiin. Ja istuin sohvalla itku kurkussa. Ahdistun niin kovasti siitä, että joku on minusta riippuvainen. Tämä kesä on ollut sen osalta todella raskas. Luke on ollut iholla ja jalassa roikkumassa koko ajan. Nyt hän jäi yksin jumppaan ja juomatauoilla vain vilkutteli mulle.

Olen sanoinkuvaamattoman helpottunut, ilahtunut, onnellinen ja mitä vielä?